Aavekaupunki Vuoreija

Vuoreija, eli norjaksi Vardo sijaitsee omana saarenaan merellä, jonne pääsimme merenalittavaa tunnelia pitkin. Ensin ajoimme tunnelin suulle ja samantien alkoi pitkä alamäki, joka jyrkkeni sitten ylämäeksi. En tohtinut arvaillakaan mitä jos tie olisikin liukas... Wikipedia tietää kertoa tunnelin pituudeksi 2890 metriä ja sukeltaa 88 metriä merenpinnan alapuolelle. Tässä kaupungissa asuneen n. 2000 asukasta, joista emme juuri nähneet ketään.

On tämä kyllä kartalla...

Saavuimme kaupunkiin kello kahden aikaan iltapäivällä, sunnuntaina. Hiljaista. Saarella on paljon taloja ja ilmeisesti siis myös asukkaita. Lähdimme kävelmään ympäri aluetta varsin navakassa jäämeren tuulessa ja ei ollut hanskat yhtään liian vähän. Näimme karimetsoja ja lokkeja. Kasvillisuus oli tuttua poimunlehteä, voikukkaa, rikkaruohoja ja nokkosia. Puita ei hirveästi ollut. Taloja oli monelta vuodelta, mutta kaikissa on sama trendi laittaa ikkunaan valot. Lähes jokaisessa ikkunassa roikkuu yksi pieni valo. Olen miettinyt tätä valoasiaa jo pidempään ja todennut saman ilmiön pohjoisessa myös muissa maissa, Suomessa ja Ruotsissa. Onkohan syynä luoda illuusio valosta joka tulee sisään kaamoksen aikaan? No, mutta taloihin. Niissä on veikeä maali :) On lähes kaikki sateenkaaren värit edustettuina ja se vie himean aavekaupungin leimaa pois ;) Mutta aavekaupungista. On täällä jonnin verran rapakuntoon päästyneitä ja autioitakin taloja uusien rinnalla ja niiden katseleminen ja ihmisten puuttuminen luovat kuvausta aavekaupungista.

Haloo??

Karimetsojen koti

Kaupungin kirkko

Asukkeja

Merinäkymää, muuten tuuli!

Vanhakalavaja

Ruokapaikan etsintä oli meille haaste, vaikka Suvin ja Maunon suositteleman paikan ovella kävimmekin niin se oli ikäväksemme kiinni :/ Paikallinen ABC Thai oli avoinna ja ystävällinen palvelu johdatti meidät sisään. Ruoka oli kelpaavaa ja hyvin olivat paistaneet friteeratut possut, lisäksi kahvi kuului hintaan ja sitä kaadettiin tuoreena suoraan kuppiin :) (kun oltiin termari juotu ensin tyhjäksi kahvipäissämme). Jälkiruuaksi tilasimme (pihyyttämme), mutta ravintoloitsijan mielestä romanttisesti yhden palan omenapiirakka jäätelöllä, joka oli hyvä päätös aterialle. Ravintoloitsija osasi muutaman sanan suomeksi ja suosittelikin meille muutamaa majoitusta Nordkappin lähettyviltä. Ohjeisti vielä ajamaan pidemmälle kärkeen, lupasi maksaa bensat jos olisi hukkareissu ;) Ei tarvinnut palata karhuamaan!

- Heini