Hautuumaalla

Kävin tänään keväisessä lumipyryssä Ivalon hautausmaalla. Hautausmaa sijaitsee Saarineitämövaaran juurella ja se on vihitty käyttöön 1930 luvulla. Inarin seurakunnan nettisivusto tietää kertoa, että hautausmaa on luonnonmukainen metsähautausmaa ja ei siis sisällä esim. nurmikenttiä. Haudoille vievät pääkäytävät ja niiltä haarautuva sivukäytävät. Hanki haittaa kulkua haudoille ja taitaa olla parempi tulla lumien sulettua uudelleen, sillä osa nimistä oli hyvin hangen alla piilossa.

Portit

Pidin kovasti yksinkertaisista puisista risteistä, joita hautausmaalla oli jokunen. Perinteisten hautakivien sijasta oli käytetty kauniita hieman sammaloituneita luonnonkiviä. Yksi hautamerkki oli tehty kelosta ja näytti hieman pesältä. Vainajan nimi oli kaiverrettu keloon.

Pidin kovasti myös kelojen käyttämisestä haudan koristeena.

Ortodoksisia hautamuistomerkkejä oli myös hautausmaalla. Ja lyhyen googlettelun jälkeen löysin "katolle" ristinpäällä selityksen: "Karjalassa ristin päälle rakennettiin usein veistetty katos, joka laitettiin kauneussyistä, mutta se myös suojasi ristiä säiden vaihteluilta." (Kivilähde, kaavin kivi)

Kovasti silmää miellyttivät ortodoksien ristien päälle rakennettu katto. Jäi lämmin vaikutelma, ikään kuin vainaja olisi suojassa katon alla kaikelta.

Muualle haudattujen muistelokivi. Kiveen oli kaiverrettu "Jumala on rakkaus"

Takana näkyy myös kellotapuli ja hautausmaalta löytyi katettu ruumissuoja. Muita hautoja ovat sankarihaudat ja heille suunniteltu muistomerkki, alueella taisteluissa tai vankileireillä menehtyneiden neuvostosotilaiden joukkohaudat sekä kullankaivajien muistomerkki. Lisäksi muistomerkki, johon voi kiinnittää nimilaatan vainajalle, jonka tuhkat on siroteltu luontoon.


Toki sitä hautausmaalla fundeeraa omaa tulevaa kuolemaa (taidetaan me kaikki kuolla joskus) ja sitä mitä jää jälkeen. Eräs julkisuuden hahmo sanoi kerran, että tuntuisi kamalalta jos sadan vuoden päästä ei kukaan tietäisi hänen eläneensä. Itse en ihan jaa tätä ajatusta. Olisiko uuden elämän tuominen maailmaan ja seuraavan elämän jatkuminen tarpeeksi? Jos ei sitten suku jatkukaan niin eikö pelkästään oman hyvän elämän eläminen ollut kaiken arvoista, vaikka sitä ei kukaan muu muistelisi puolestasi?

Olen ollut aina huono käymään läheisten haudoilla, oletan, ettei kukaan itselle vielä niin läheinen ole menehtynyt. En hirveästi ehtinyt kiintymään isoisoäiteihin ja heidän muistot jäivät lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Rauha isomummojen sieluille kuitenkin. Joskus haudalla käymisessä on huonovire ja sana pitää käydä haudalla, ei ole koskaan sopinut mielestäni vainajan muistelemiseen. Taikka se, että sitten haudalla käydään, lasketaan kynttilöistä ketä siellä on käynyt ja ketä käymättä. Itse kannatan omissaoloissa kynttilän sytyttämistä (jos on kynttilöitä) silloin kun haluaa vainajaa itse muistella, päivämäärästä välittämättä.

Vierailen ulkomailla ollessani hautausmailla ja minusta on kiinnostavaa nähdä erilaisia hautoja. Se miten omaiset haudataan kertoo jotain heidän kulttuuristaankin. Hong Kongissa oli suuria hautoja valokuvilla ja Skotlannissa haudoissa usein luki myös vainajan ammatti. Täällä luki myös eräässä kivessä apteekkari.

Läheisilleni siis toiveeksi, että kun minusta aika jättää: tuhkataan ja mieluiten tuhkat Makkarajärveen Tamperelle sammakoiden kiusaksi. Ei pidä käydä haudalla eikä sytyttää kynttilää, kun ei sitä muista sitten sammuttaa!

 Still alive, Heini