Inarikettu: viikkofiilis 5 ja Pielpajärven erämaakirkko

Viides viikko takana :) Tällä viikolla on valvottu kolmea yötä, tai oikeastaan yritetty pysyä hereillä kolmea yötä. Kuten aiemmin kuvasin, lumet sulaa ja takana on vappu.

Perjantaina kävin Pielpajärven eräämaakirkossa Inarissa ja samaisessa kirkonkylässä kulkemassa Juutuan luontopolun, matkaa yhteensä n. 15km :) Lisäksi oli jääkiekon MM- pelien virallinen kisavalvomo Lauran luona. Viisi kollegaa kokoontui kera pizzan ja vohvelien seuraamaan peliä (no ei ihan), mutta yhteen ainakin. Turistiin nelisen tuntia tarinaa ja sivusilmällä huomattiin ainakin yksi Ahon tekemä maali ja lopussa kuulimme maammelaulun :D Todetaan, että omat juttumme parempia kuin illan jääkiekko esitys, enivei onnea voitosta Leijonat ja kiitos seurasta likat 💙

Perjantai aamulla klo 7.30 sain kyydin yövuoron päättäneeltä työkaverilta, joka asuu Inarissa. Ei kun kyytiin ja mukavasti matka joutui porojen ja akkametsojen siivittämällä tiellä. Takapuoleni tunnisti ylämäet vaikka autossa istuin :) Työkaveri jätti minut Pielpajärvelle vievälle parkkialueelle, josta matka alkoi.

Suuntana kirkko

Tästä matka alkoi

Opastusta, vaikka olikin helppo seurata punaisia merkkejä

Päheitä keloja

Poron pipanoita

Alkumatkasta jaksoin vielä kantaa lumikenkiä, mutta jätin ne sitten matkalle odottomaan, kun vielä siinä vaiheessa luulin, että hyvin tallattu polku, niin hanki kantaisi, VÄÄRIN.

Nivusiin myöten hangessa loppumatkasta ja meni jo vallan rämpimiseksi. Varsinainen pakaratreeni

Reitti kulki alkuun metsänhalki, jossa oli isoja kiviä ja mäntyjä pääasiassa. Muutama poroportti ja aitauksia. Mukana mulla oli kaikesta poiketen, kun jääkaapissa valo (kun odotaan sinne Lidliin menoa) vettä, omena, muutama myslipatukka ja maitorahkaa. Sää oli perus harmaa + 5 astetta ja ajoittain hippasi vettä tai pilkisti arska, siis tylsä kevät :D

Polku oli ajoittain kuin selkärangalla olisi kävellyt, sivuun jos astui niin mulkkasi sujuvasti hankeen.

Keloa

Oikein kuvan perällä näkyy (mielestäni) Inarin tunturi Otsamo, joka odottaa minua kun lumat sulaa... varpaat syyhyää päästä sinne

Kaunis silta yritti pikkuisen joen

Toivomusjoki, heitin itsekin muutaman kolikon paremman toivossa, mutta patjatso taitoni ovat ruosteessa ja upposivat pohjaan asti

Tuommone joki

Joen jälkeen alkoikin se upotus. Taisi suunta muuttua pohjoispuolelle kuljettavaksi kun hankea enempi ja syvemmältä. Oli siellä hangessa kertaa tuhat ja hienoista v-käyrän nousua alkoi olla havaittavissa.

Mutta sitten se tuli näkyviin!

Pielpajärven erämaakirkko

Kirkkoa ympäröiväaita

Sivu seinää

Ja toiselta puolelta

Tarinaa kirkosta

Seuraava teksti on kopioitu Inarin seurakunnan sivuilta:

Monet matkailijat ihmettelevät, minkä takia Pielpajärven kirkko sijaitsee erämaassa noin kymmenen kilometrin päässä Inarin kylästä. Paikka on vanhastaan ollut Inarin lapinkylän paikka, jonka mainitsee maineikas maanmittari Olof Tresk, joka kartoitti Keminlapin vuonna 1642. Kylän ilmoitettiin jo tuolloin muuttavan Juutuan joen suuhun, koska Pielpajärvellä ovat polttopuut ja porojen laidunmaat lopussa. Kyseessä oli siis tietysti inarilaisten talvikylä, johon kokoonnuttiin talvisin markkinoille ja kuuntelemaan myöskin kiertäviä saarnaajia ja hoitamaan kirkolliset toimitukset; vihkimiset, kasteet ja hautaan siunaamiset.
Vanha talvikylän paikka siis haluttiin siirtää nykyisen Inarin kirkonkylän paikalle, ja Inarin ensimmäinen kirkko aiottiinkin rakentaa Juutuan joen suuhun. toisin kuitenkin kävi. Kirkko rakennettiin Pielpajärvelle, jonne oli totuttu kokoontumaan satoja vuosia ja ensimmäinen Inarin kirkko, Kuningatar Kristiinan kirkko, valmistui todennäköisesti vuosien 1646-1648 välillä.

Kirkko ei ollut kovin mittava nykyisiin kirkkoihin verrattuna. kirkko oli noin kuusi metriä pitkä ja vajaa viisi metriä leveä, korkeutta oli vajaat neljä metriä. Mielenkiintoista oli, että kirkossa oli myös parvi. Kirkolle ei rakennettu kellotapulia, koska kelloa soitettiin vain talvisin, kun väki kokoontui kirkolle. Muuan ajan kello oli piilossa venäläisten hyökkäysten pelossa.

Vanhakirkko lahosi paikoilleen ja uusi kirkko rakennettiin siten, että se valmistui vuonna 1760. Rakentajana oli tukholmalainen Andreas Abraham Hellander. Uuden kirkon nimeksi tuli Adolf Fredrik ja se oli huomattavan suuri verrattuna edelliseen. Kyseessä on ristikirkko, jonka pituus on noin 11,75 metriä pohjois-eteläsuunnassa ja leveys noin 11,45 metriä. Tapuli kirkkoon rakennettiin vuoteen 1766 mennessä.

Kirkon ristiholvien pituuden määräsi se, millaisen puun poronhärkä jaksoi kuljettaa Inarin rannan kiveliöiden männiköstä kirkkorakennukselle. Puut kuljetettiin siten, että hirren pää veistettiin kaarevaksi kuten suksen kärki, siihen porattiin reikä ja vuotturaippa vedettiin reiästä läpi. Tällaisen hirren poro jaksoi silloin vetää läpi kivikoiden kirkolle.

Hautausmaata ei kirkolla koskaan ole ollut, vaikka Jaakko Fellman sellaista väittääkin. Inarilaiset olivat haudanneet vainajan jo muinaisista ajoista asti saariin. Kaikkein vanhin hautasaari on kadonnut historian hämärään, mutta Pielpavuonon suun vanhahautasaari ja ukon viereinen uusi hautasaari ovat tiedossa. Vanha hautasaari on ollut käytössä ammoisista ajoista ja uusi hautasaari 1700-luvun lopusta. Fellman on muistellut, että kirkon vierestä olisi karhu kaivanut vainajia haudasta, mutta muisteluksella ei ole mitään todennettavaa pohjaa, sillä vanhan kirkonkin rakennuksen aikoihin vainajat jo haudattiin saariin.

Joitakin kertomuksia on, että lapsensa tappanut piika olisi haudannut lapsensa kellotornin perustuksiin, mutta mitään todisteita ei siitä löytynyt kirkkoa korjatessakaan 1960-luvulla. Väitetään kuitenkin, että levoton sielu joskus itkee kellotornissa yksikseen. Kellotornin keskuspuuta kiertää rakentajien siihen veistämä teksti, joka kuuluu: Herraa kiittäkööt kaikki, jotka elos on.

Kirkko korjattiin nykyiseen asuunsa vuoden 1846 tienoilla, jolloin myös korotettiin sakariston ovia, koska silloinen kappalainen J.W. Durchman valitti, että ei ollut omiaan lisäämään kirkkokansan hartautta, jos pappi sakastista tullessaan löi päänsä oven kamanaan ja hoippui puoli pökerryksissä alttarille.

Varsinaista kylää ei Pielpajärvellä koskaan ole ollut. Siellä on asuttu talvisin joskus pitkiäkin aikoja. Pääsääntöisesti kokoonnuttiin kuitenkin kolme kertaa talvessa ja kerran kesällä. Verottajien edustajat tulivat keräämään vuotuiset veronsa. Pahimmillaan Inaria verottivat Tanska-Norja, Ruotsi-Suomi ja Venäjä, joille kullekin verottajalle maksettiin oma osuutensa. Myös kauppamiehet tulivat näihin tapahtumiin tuomaan suolaa, paloviinaa ja muita hyödykkeitä.

Kirkkokentällä sijaitsi enimmillään kuusikymmentä kirkkotupaa, jotka olivat eri sukujen hirsitupia, joissa väki asusti kirkolla käyntien ajan. Lisäksi 1800-luvun lopulla kentällä oli pappila ja pappilan väentupa, talli, navetta ja muutama talo

Kirkko säilyi käytössä 1800-luvun loppuun, jolloin 1895 alettiin rakentaa kirkkoa Juutuanjoen suuhun, sinne, minne Olaf Tresk oli sitä aikoinaan ehdottanut. Inarin kylään oli syntynyt pysyvä asutus ja kirkko haluttiin siirtää sinne. Sinne siirrettiin myös kirkkotuvat ja pappilan rakennukset. Vanha kirkko jäi autioksi ja rapistui. Kun pommitus tuhosi Inarin kirkon 1940, otettiin sinä kesänä kirkko uudelleen käyttöön ja siellä vietettiin juhannuskirkkoa. Juhannuskirkkoa on siitä saakka vietetty Pielpalla vuosittain, vaikka uudet kirkot on aikoja sitten rakennettu sekä Inariin että Ivaloon. Lisäksi nykyisin vietetään pääsiäislauantaina Pielpalla perhekirkkoa ja ulkoilutilaisuutta. Monet, monet parit vihitään kesäaikana kirkossa ja monen retkikunnan jäsenet viettävät hartaushetkiä.

Käydäänpä peremmälle

Kirkossa siis varsin näyttävä saarnakoppi. Ja mukavasti (en tiedä onko mitään historian perää) mutta käytetty saamelaisia värejä sinistä ja punaista, tai ainakin niitä näkee paljon heidän vaatteissaan.